Siirtoja edellisestä blogikyhäelmästä...

Ihka ensimmäinen blogiteksti

Vau. Nyt se on sitten tehty. Mulla on oma blogi jossa saan sanoa ihan mitä mieleen juolahtaa, ketään ja mitään muuta ajattelematta. Not. Vastuullisena, tolkullisena ihmisenä ajattelen aina ensin muita. Not sitäkään. Miksi sitten edes kirjoitan? Siksi kun ahdistaa. Pahoinvointi johtaa holtittomaan ahmimiseen ja sitä kautta, pienen hetken jälkeen, tulee pahoinvointi kahden verroin pahempana takaisin. Jos ja kun saan pahoinvointini kuriin jollain muulla tavalla (kuten kaatamalla asiat teidän niskaanne, rakkaat lukijat) on minulla parempi mahdollisuus selvitä elämässä vielä muutama kymmenen vuotta.

Jaa mikä sitten ahdistaa eniten? Voi jösses... Mistähän aloittaisi. Viime viikkojen aikana on puhjennut valtava mätäpaise roiskien sisältöään ympäriinsä. Mätäpaise on nimeltään ahneus ja tällä kertaa se on kohdistunut, kuten niin usein ennenkin, vähäosaisiin ja puolustuskyvyttömiin: erilaisia hoivapalveluja tarvitseviin ihmisiin. Tämä on nyt mielessä päällimmäisenä ahdistuksen aiheena. Ja pahoinvoinnin.

Onneksi, ja valitettavasti, on vaalit tulossa. Toivottavasti hoivapalvelupaiseen puhkeaminen johtaa siihen, että rakas isänmaamme palaa solidarisuuden ja ihmisarvon polulle ahneen liikemieskoalition kustannuksella. Ah kuinka sinisilmäisen idealistinen lause - näinhän tuskin enää tulee käymään...

Massaindividualismin vaade (16.2.2019)

Lähtökohtaisesti (ja nyt puhutaan vain ihmisistä, jätetään muut eliömuodot käsittelemättä) jokainen meistä on yksilö, ainutlaatuinen ja ainutkertainen, omine kommervenkkeineen, sukupuolineen, tarpeineen ja toiveineen. Tästä voimme olla yhtä mieltä, eikö vain?

Lähtökohtaisesti jokaisella meistä on myös tietyt oikeudet: Facebookissakin toitotetaan nyt että meillä on tulossa ihmisoikeusvaalit. YK on aikoinaan kirjannut ne ihan manifestiin - tätä joko noudatetaan tai sitten ei. Tässäpä näppärä linkki julistukseen vuodelta 1948: https://ihmisoikeusliitto.fi/ihmisoikeudet/ihmisoikeuksien-julistus/. Löytyy heti alkumetreiltä tällainen lause: ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.” Ensimmäisen lauseen minäkin allekirjoitan täysi, mutta tuo toinen - oh boy... Mutta siis, alun perin, lähdetään siitä että meillä on siis oikeuksia; jos eksyisin tuohon järjen ja omantunnon suohon, löytäisin sieltä tieni ulos vasta joskus maaliskuussa...

Kolmantena lähtökohtana meihin kohdistuu, ja tässä kovasti on mielipide-eroja, tiettyjä vaatimuksia: pitäisi olla esim. tekemättä rikoksia, ei saisi valehdella, pitäisi ottaa muut huomioon, pitäisi elää ns. normien mukaan. Kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, hankkia mukava työ, maksaa laskut ja verot, käydä äänestämässä ja edes silloin tällöin kirkossa, temppelissä, moskeijassa tai vaikka metsässä, mikä nyt uskonnollisuutta kenellekin edustaa, pidättäytyä ylenmääräisistä paheista - elää siis ns. normielämää keskiverron harmaasti ja kuolla rauhaisasti lähimpien läsnäollessa. Right?

Nope. Nykyään pitää jokaisen olla yksilö ja saada toteuttaa omia yksilöllisiä tarpeitaan ja mieltymyksiään täysin muista piittaamatta, olla itsekkäästi oma itsensä, jättää muut huomiotta ja tavoitella vain omaa mielihyvää, jyräten alleen kaiken muun.

Individualismin vaade on niin kova, että siitä on tullut normi. Se ei ole enää yksilöllisyyden ihannointia vaan yleismaailmallinen vaade: jos et ole itsekäs, olet jotenkin outo. Jos haluat elää elämäsi ns. vanhojen, toisia ihmisiä kunnioittavien arvojen kaltaisesti, olet ihan friikki, merkityksetön ja täysin jyrättävissä. Mutta eikö tässä yksilöllisyyden massavaateessa häviä individualismin tarkoitus - olla yksilö - jos kaikkien pitää olla samanlaisia? Kysyn vaan...

Olen viimeisen vuoden aikana työskennellyt niin vanhusten kuin lastenkin parissa. Näiden ikäakselin ääripäiden kanssa olen hyvin huomannut tämän muuttuneen trendin. Vanhukset ovat usein hiljaisen tyytyväisiä elämäänsä, ehtoopuolella toiveetkin ovat pienemmät: kunhan saisi kunnollista perushoitoa eikä joutuisi hoivajättien kylmille lattioille. Lapset taas... On erikoislasta sinne, on erityistarpeita tänne, varhaiskasvatuksen ja koulujen pitää toimia yksilöä kunnioittaen viimeiseen saakka. Ptää ottaa huomioon tykkäämiset, inhokit, taipumukset, harrastukset, allergiat, tunteet, ailahtelut - jokaisen pitää saada olla oma yksilönsä kaikkine vaateineen tai on hetken päästä vanhemmat tulossa lankoja/nettiä pitkin.

Sinänsä se on hyvä juttu. Pitäähän sitä toki ottaa kaikki huomioon, mutta voitaisiinko ottaa kaikki huomioon yksilöinä yhteisön säätöjen mukaisesti? Ettei kaikille olisi erilaiset säännöt? Tietyt normit kun on kuitenkin oltava: kouluissa on tietyt ajat jolloin ollaan paikalla, läksytkin olisi ihan suotavaa tehdä eikä ärsyttävää kaveria saa lyödä vaikka kuinka ottaisi päähän. Ja opettajilla/muilla koulun tai päviäkodin aikuisilla pitää saada olla oikeus puuttua lasten käyttäytymiseen joutumatta pelkäämään vihaisia vanhempia.

Liiallinen individualismin ylistys on johtanut jo nyt ongelmiin. Me jotka kunnioitamme vanhoja arvoja emme kohta kelpaa muuksi kuin lattiamopiksi yksilöiden jalanjälkiä siivoamaan. Mitä sitten kun kaikki ovat niin yksilöitä että ei mistään tule mitään kun kaksi ihmistä ei voi ajatella samalla tavalla tai tavoitella samoja asioita? 

Anarkiahan siitä seuraa. Ja onko anarkiasta oikeasti koskaan suuressa määrin iloa kaikille...?

Tätä pohtimaan jääden poistun linjoilta koiran kanssa ulkoilemaan.