Mässyn mässyn hoitobyrokratian hampaissa

Syömishäiriö. "Rakas" elämänkumppanini teinitytöstä lähtien. Ikuinen seuralainen niin hyvässä kuin pahassakin. Aina läsnä, aina kuiskimassa, aina vääristämässä niin käsitystä itsestäni kuin siitä mitä suuhuni laitan.

Kumppanini ei kuitenkaan ole mikään tunnettu versio, kuten anoreksia tai bulimia. Se on kuitenkin ehkä syömishäiriöistä yleisin: binge eating disorder, tuttavallisemmin BED, eli ahmimishäiriö. Jossain termiin lisätään vielä sana lihavan, sillä tämä häiriö väistämättä lihavoittaa uhrinsa. Tätä sairastava kun ei kompensoi ahmimistaan esim. liikunnalla, oksentelulla tms. vaan siinä mätetään kaksin käsin sapuskaa naamaan hirvittäviä määriä ja usein vielä hirvittävällä vauhdilla. Tässä vähän tiedettä taustalla: Duodecim, ahmintahäiriö.

Läskimonsteri. Heikko paska. Kammotus. Iljettävä. Sotanorsu. Elämään kelpaamaton. Näin kauniisti kuvailen itseäni. Itselleni, sillä enhän, tietenkään, voi kenellekään julkisesti ilmaista mitä päässäni liikkuu. Ja samalla annan itselleni luvan syödä vähän lisää, sillä ketä se nyt haittaisi, kun kerran olen jo päästänyt itseni tankiksi, epäkelvoksi, rumaksi, ällötykseksi... Jos en itse ole itseäni osannut tarpeeksi haukkua, on siitä ympäristö pitänyt huolen, lääkäreitä myöten. On tultu ravintolassa sanomaan että hyi vittu, tommonen läski täällä vetämässä mässyä, vie multa ruokahalun, lääkäri on pahoinpitelyn jälkeen (mulla aivotärähdys kun tyttöjoukko pahoinpiteli yläasteella) kiinnittänyt huomion vain mun painoon, toinen lääkäri hakiessani apua masennukseen kiinnitti kaiken huomionsa painooni jne. Eli olen monelta taholta kuullut vahvistusta sisäiselle mollaamiselleni, ja se on jättänyt jälkensä. En esim. tykkää syödä julkisesti, kaupassa piilotan ns. huonot ruuat hedelmien alle, pukeudun puolijoukkuetelttoihin ja pyrin sulautumaan seinään, en istu muuta kuin sellaisille tuoleille jotka eivät altani hajoa - voisin jatkaa listaa loputtomiin.

Tästä tuntuu olevan vaikea kirjoittaa, sillä ajatukset harhailevat ja saan aikaiseksi tekstiä vain paloittain. Koen kuitenkin oman parantumiseni olevan siitä kiinni, että pystyn puhumaan asiasta mahdollisimman monelle ja niin suorasukaisesti kun vain osaan.

Olen siis kantanut tätä ja sen mukanaan tuomia kiloja matkassani jo kohta 40 vuotta. Osan ajasta se on ollut huilaamassa, kerännyt voimia, kunnes on taas saanut jostain yllykkeen ja hyökännyt kimppuuni täydellä teholla. Viimeisin suuri hyökkäys iski viime vuonna kun päätin että nyt on aika laihduttaa: 50-vuotisen elämän kunniaksi 50 kg pois vuodessa. Juu ei. Alkuun meni vimpan päälle hienosti, laihduin reilussa kuukaudessa 18 kg ja olin onneni kukkuloilla. Sitten tuli kompastuskiviä: hääpäivää, syntymäpäivää, juhlistetaan nyt sitä kun pääsin koulutukseen ja sain ihanan työharjoittelupaikan, otetaan nyt tosta vähän pullaa kahvin kanssa, vietetään pizzaperjantaita... Kunnes huomasin, että vaivalla pudotetut kilot alkoivat hitaasti kertyä takaisin. Ja kuinka syömistavat muuttuivat: aloin salailla syömisiäni, ostin mässyä ja söin sitä piilossa, napsin aina tilaisuuden tullessa keksin sieltä, toisen täältä. Ihan "syön jauhotkin kaapista" tilanteeseen en ole vielä taantunut, siitä on itsekuri (ja -inho) sekä ihanainen aviopuoliso pitäneet huolen, mutta muuten käytös on aivan kuten joskus edellisen avioliiton pahimpina mässyvuosina.

Minäpä sitten päädyin hakemaan asiaan apua. Alkoi nääs tulemaan lihavuuteen liittyviä sairastumisia, ensimmäistä kertaa elämäni aikana: todettiin uniapnea, verenpaine omaseurannassa hiukan liian korkea, fibromyalgia (juu, sekin kuulemma osittain lihavuudesta johtuva), polvet kipeät, yhtä sun toista pientä ikävää vaivaa. Sain työterveyslääkäriltä lähetteen Tampereen syömishäiriökeskukseen, mutta se käännettiinkin sitten takaisin tänne Oriveden mielenterveys- ja päihdeyksikköön, jostain kumman syystä. Olen siellä nyt käynyt muutaman kerran keskustelemassa sosiaalitantan kanssa, tiukan hoitotarpeen kartoituksen byrokratian mukaisesti, lähtenyt suurinpiirtein siitä mitä tein vuonna 1968 (muuta en taida tietää kuin että synnyin...) - sinällään ollut ihan puhdistavaa, mutta asiaan ei vielä olla päästy oikeastaan millään tapaa. Yhdellä kertaa tehtiin ahmintakartoitus, jonka mukaan mulla on vaikea ahmintahäiriö. No daah, miksiköhän apua sitten haen...??? Huvikseni...???

Viimeksi kun siellä nyt maanantaina kävin, oli varattu aika lääkärin kanssa tehtävään hoitoneuvotteluun, mutta sitäkin jouduttiin siirtämään koska olen juuri sinä päivänä mahdollisesti töissä. Niin, ja sain käskyn käydä ravintoterapeutilla.

Siinä vaiheessa repesi. Ei perkele. Mä olen ikäni ollut lihava, ollut lukemattomilla dieeteillä, lukenut terveellisestä syömisestä kaiken, rampannut ravintoterapeuteilla Hanna Partasta myöten. Mun lihavuuteni ja ahmintani ei millään tavalla johdu tiedon puutteesta, vaan vika on puhtaasti korvien välissä. "No mutta kun se kuuluu tähän hoitosuunnitelmaan..." Jeps. Mennään sitten. Eilen sitten soitin ällistyneelle ravintoterapeutille joka totesi että ei hänelle yleensä saa aikoja ilman lähetettä (niin, lääkärihän ei tokikaan ollut mulle lähetettä kirjoittanut, kun ei ole minua vielä edes nähnyt...), mutta jos nyt sitten varattaisiin kuitenkin tästä aika, ja pyydä sitten lähetettä kun joskus pääset lekurin juttusille... Ja jos odotat, että tulen Orivedelle, menee aika tuonne toukokuun loppupuolelle, mutta täällä Tampereella olisi aikaa pääsiäisen jälkeen...

Että silleen. Kunnollisen hoidon piiriin pääsy tuntuu kestävän IKUISUUDEN. Mä olen yrittänyt painottaa sosiaalitantta-paralle että mun tarttis ihan aikuisten oikeesti päästä asiantuntevaan hoitoon pikaisesti. Ihan jo senkin takia, että en halua jäädä ikuiseksi työttömäksi ja yhteiskunnan elätiksi lihavuuteni (juu, haittaa työn saantia melkoisesti) ja siitä aiheutuvien, vielä toistaiseksi pienten, sairauksien vuoksi. Haluaisin olla yhteyskunnan tuottava jäsen, ansaita itse elantoni, olla kohtuullisen terve niin fyysisesti kuin psyykkisestikin ja se ei nyt valitettavasti tällä hetkellä onnistu.

Olen vielä kohtuullisen nuori, tehokasta työelämääkin jäljellä sellaiset 15 vuotta. Haluaisin myös elää yli tuon eläkeiän, ja viettää elämäni viimeiset vuodet kohtuullisen hyvävointisena. Siksi tarvitsisin apua juuri nyt enkä mahdollisesti joskus ensi vuonna kunhan byrokratian kaikki kiemurat on loppuun käyty. Pää ei ehkä kestä ja voi olla, että tulee todella synkän epätoivon hetki. Sen jälkeen ei ole enää hoito mahdollista. Vai tähänkö tässä tähdätäänkin? Katsotaan kuinka pitkälle sairas mieli ihmisen vie? Ja viekö niin pitkälle että hoidon tarve päättyy - säästyypä taas muutama euro verovaroista kun on yksi joukosta poissa?

Ahdistaa.